Sydän on tehty särkymään, jotta se oppisi rakastamaan

Leipä täytyy murtaa ennenkuin se voi ruokkia nälkäiset. Kuva fancycrave1 Pixabaystä

-Ilman avioeroa en olisi oppinut ymmärtämään toisten ihmisten vaikeuksia, sanoi uusi tuttavani käsi auton ovenkahvalla. Hän on seissyt siinä jo pitkään kertoen omaa tarinaansa. Lähdön hetkellä löytyikin kohta, joka yhdisti niin syvästi, että seisoimme parkkipaikalla lähes puoli tuntia jakaen tätä yhteistä kipeää kokemusta.

Erosta on tullut minulle samanlainen koodisana, kuin synnytyksestä. Kun se mainitaan, jotain aktivoituu aivoissani ja valpastun. Olenkin saanut kuulla monen monta erotarinaa, sillä jostain syystä elämä tuo polulleni ihmisiä, jotka työstävät eroa. Ihmisiä, joiden sydän on särkynyt. Ihmisiä, jotka selviytyvät. Ihmisiä, jotka rakentavat uutta elämää.

Erosta on tullut minulle samanlainen koodisana, kuin synnytyksestä. Kun se mainitaan, jotain aktivoituu aivoissani ja valpastun.

KoSi Talks -ohjelmasta jäi mieleeni ajatus, että sydän on tehty särkymään. Pysähdyin tähän, sillä se iski lävitseni kuin tikari. En haluaisi kuulla tätä, sillä mietin ihan aidosti kestänkö enää ikinä sydämeni särkymistä. Samaan aikaan jokin minussa tietää, että näin se vaan on ja sen totuuden kanssa on opittava elämään. Ainakin jos aikoo elää merkityksellistä elämää.

Sydän on tehty särkymään, koska sydän on luotu rakastamaan. Ja rakkaus johtaa väistämättä aina siihen. Jokainen, joka on antanut itsensä, tietää tämän. Viimeistään kuolema, tuo vihollisista viimeinen, riistää meidät eroon rakkaimistamme, särkee sydämemme.

Kärsivä sydän tunnistaa myös toisen kärsimyksen ja sen synnyttämän syvän myötätunnon vain tuntee, sillä usein se on sanatonta.

Särkyminen on yksi niistä elämän kipeistä lahjoista, joka avaa meille elämän syvyysulottuvuutta. Yksi niistä on empatia, mitä alussa kuvasin ystäväni oppineen. Kärsivä sydän tunnistaa myös toisen kärsimyksen ja sen synnyttämän syvän myötätunnon vain tuntee, sillä usein se on sanatonta. Kärsimyksen edessä onkin vaikea löytää sanoja. Siksi niin helposti väistymme sen edessä, käännämme katseemme pois.

En kuitenkaan halua oikeuttaa kärsimystä sillä, että opimme siitä. Olen nähnyt sitä liikaa voidakseni väittää niin. Elämässä on niin paljon turhaa kärsimystä ja niin paljon kauheaa kipua, että olisi sydämetöntä sanoa: Sinä kärsit, jotta me oppisimme siitä. Kärsimyksen lahja onkin kutsu toimimaan, lievittämään sitä, kulkemaan vierellä – paranemaan yhdessä.

Kiitollisuus kurottaa meitä kohti maailmaa, jossa kaikki on lahjaa. Se vie meidät todellisuuteen, jossa ihmisen arvo ei riipu hänen suorituksistaan. Kiitollisuus onkin todellista vastalääkettä häpeään.

Särkymisen tuska on joskus niin kova, että oman sydämensä suojaa negatiivisuuden ja kyynisyyden kautta. Sydäntään saakin varjella, mutta kyynisyyttä vastaan kannattaa taistella kiitollisuuden kautta. Löysin sen lasteni ollessa pieniä, kun pelkäsin niin kovasti menettäväni heidät. Kiitollisuus kurottaa meitä kohti maailmaa, jossa kaikki on lahjaa. Se vie meidät todellisuuteen, jossa ihmisen arvo ei riipu hänen suorituksistaan. Kiitollisuus onkin todellista vastalääkettä häpeään.

Usein minua hämmästyttää, että kiitollisimpia ihmiset ovat ne, jotka ovat elämässään menettäneet paljon. Niinkuin filosofi Torsti Lehtinen, jonka koskettavan elämäntarinan voi lukea tästä. Jos elämä onkin tuonut tuskaa, niin ainakin on uskaltanut rakastaa, ollut elossa ja antanut itsensä. Lopulta kuitenkin surullisinta on elämätön elämä, josta Tommi Kalenius laulaa niin kauniisti.

Toivovaisin terkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.

Eristäytyminen kotiin nostaa esiin oman tilan tarpeen

Kuva Enrique Meseguer Pixabaystä

Takana on nyt 40 koronapäivää eristäytyneenä kotiin, eikä loppua näy. Elämme niin sykkyrässä tässä uudessa arjessa, että oman tilan tarve korostaa itse kullakin. Nuorimmaiseni ilmoitti muutama viikko sitten muuttavansa alakertaan. Tajuan hänen tarvitsevan omaa tilaa, hakevan itsenäisyyttä ja erillisyyttä, jota on muuten vaikea löytää. Se tarkoitti sitä, että minä sain oman huoneen, josta olen ollut käsittämättömän onnellinen. Vedän iltaisin oven kiinni kuin teini, vaikka hiljaisessa talossa on vain kaksi nukkuvaa lasta. Minun huone, minun tila, minun elämä.

En voi olla miettimättä olenko, jälleen kerran aivan huomaamattani, pienentänyt omaa tilaani liikaa. On vaikeaa erottaa sitä rajaa, missä huolehdin itsestäni ja jaksamisesta vääränlaisesta itseeni keskittymisestä. Tässä on jotain tosi syvää, jonka juuret menevät kauas vuosien päähän, jolloin lapsuudenkotini ovet avattiin toisille, kodittomille ja minun äitini ryhtyi äidiksi toisille.

En voi olla miettimättä olenko, jälleen kerran aivan huomaamattani, pienentänyt omaa tilaani liikaa. On vaikeaa erottaa sitä rajaa, missä huolehdin itsestäni ja jaksamisesta vääränlaisesta itseeni keskittymisestä.

Olin kahdeksanvuotias niinkuin tyttäreni nyt, kun muutimme Helsingistä maalle, isoon hiljaiseen taloon, jonka lukuisat huoneet täyttyivät pian uusilla ihmisillä, joista osa tuli päiväksi, osa koko elämäksi. Muistan hyvin, miten jännittävää ja mielenkiintoista se kaikki oli, miten nopeasti totuin siihen ja löysin paikkani siskojeni kanssa äidin apulaisena, kun teimme tilaa perheessämme kehitysvammaisille, joista osalle olimme ainoa perhe heidän elämässään.

Ja sen kaiken onnen, ilon ja ihmeellisen elämän alla on jokin kielletty kipu siitä, että minulta vietiin jotain, jota on vaikea sanoittaa. Kasvoin sen myötä vastuuseen, joka oli liian suuri, joten opin väistämään ja tukahduttamaan omat tarpeeni. Tarvitsevia oli meidän kodissa niin paljon, sillä kotimme ovet oli avoinna kaikenlaisille kulkijoille. Eikä mennyt montaa vuotta, kun ihmettelin, miten toiset perheet, toiset teinit, elävät niin erilaista elämää. Tuntui kielletyltä kadehtia sitä, toisenlaista elämää, kun minulla oli kaikkea niin paljon ja elämäntapaamme lähinnä ihailtiin.

Minun on vaikea sallia itselleni uutta parisuhde-elämää, koska tunnen edelleen syyllisyyttä erostamme. Tuntuu väärältä tuoda lasten elämään, lasten kotiin uusi, tuntematon ihminen vain itseni takia.

Huomaan liittäväni  tunnetasolla oman elämäntilanteeni eronneena äitinä lapsuuteeni. Pelkään, että tuotan lapsilleni saman toiseuden ja yksinäisyyden kokemuksen. Minun on vaikea sallia itselleni uutta parisuhde-elämää, koska tunnen edelleen syyllisyyttä erostamme. Tuntuu väärältä tuoda lasten elämään, lasten kotiin uusi, tuntematon ihminen vain itseni takia. Vai onko tämä yksinäinen selviytyminen vain niin tuttua ja turvallista?

Siltikin, vaikka siitä mikä herätti kivun, antoi sille muodon, tulikin yksi elämäni suurimmista lahjoista. Kehitysvammaiset sisarukseni ovat opettaneet minulle monia asioita ja rakastaneet minua niin syvällä tavalla, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Edelleen he ohjaavat minua tielle, jossa rakastetaan heitä, jotka matkakumppaneiksi annetaan, ei vain niitä, jotka valitaan. Uskaltaisinko vielä kerran ottaa vastaan sen, mikä minulle annetaan luottaen kaiken kääntyvän lopulta hyväksi.

Tässä vielä yksi rakkaimmista rukouksistani, joka on Taizen säännöstä:

”Herra, varjele meidät ja kaikki, jotka olet meille uskonut,

autuaaksijulistusten hengessä, lapseuden hengessä

– ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa.”

Toivovaisin terkuin, Annele

Luottamus kantaa tuntemattoman tulevaisuuden edessä uuteen huomiseen

Tänä vuonna, erikoisena pääsiäisenä 2020, oli erityisen lohduttavaa, miten pihalla opetuslapset olivat pääsiäisen tapahtumista. Kaikki oli mennyt pieleen. He olivat neuvottomia, järkyttyneitä ja peloissaan. Pelko oli niin suurta, että lukittautuivat sisälle. Opetuslapset eivät tajunneet ollenkaan, mitä oli tapahtunut ja mitä oli alkamassa. Puhumattakaan siitä, että olisivat ymmärtäneet omaa rooliaan siinä. Ei mikään lentävä lähtö uudelle uskonnolle.

Näinhän siinä käy, kun pelko ohjaa toimintaa. Silloin mennään karkuun ja piiloon. Suojautuminen, hinnalla millä hyvänsä, on tärkeintä. Kuulostaa kovin tutulta ja ajankohtaiselta. Tästähän ystäväni Minna kirjoitti juuri. Suojautumisen ja avoimuuden kamppailua olen itsekin käynyt viimeisen vuoden ajan läpi miettiessäni mitä elämältäni parisuhdenrintamalla haluan. Uskallanko vai pakenenko? 

Kollektiiviseen tajuntaamme on lyöty läpi ymmärrys siitä, että elämämme ei palaa entiselleen, ei viikkojen eikä kuukausien päästä. Suomessakin lähes jokaisen elämä on pysäytetty ja monen mielessä pyörivät perustavat kysymykset.

Muutoksen pyörteissä sen mittaluokkaa on vaikea nähdä, jos katse on suuntautunut oman sisimpään, omiin pelkoihin ja huoliin. Silloin ei ymmärrä mitä on tapahtumassa, koska katselee elämää niin kapeasta näkökulmasta. Siitä vanhasta mallista, joka on jo muuttunut. Silloin sisimmässä taistelevat pelko ja luottamus. Pelko ohjaa pitämään kiinni vanhasta, tutusta ja turvallisesta. Silloinkin kun se on vahingollista ja haavoittavaa.

Koko maailma on tällä hetkellä muutoksessa ja jonkin uuden edessä. Kollektiiviseen tajuntaamme on lyöty läpi ymmärrys siitä, että elämämme ei palaa entiselleen, ei viikkojen eikä kuukausien päästä. Suomessakin lähes jokaisen elämä on pysäytetty ja monen mielessä pyörivät perustavat kysymykset. Millaista elämää haluan elää, kun tämä joskus loppuu? Mikä on lopulta elämässä tärkeää, saavuttamisen arvoista?

Toivo mahdollistaa sisäisen muutoksen synnyttäen unelmia ja näkyjä paremmasta huomisesta. Rohkeus vie muutoksen eteenpäin, puskee kohti todellisia tekoja, jolloin sisäinen muutos saa ulkoisen näkyvän muodon.

Pääsiäinen kutsuu luottamukseen, joka on täynnä toivoa ja rohkeutta. Tätä tarvitsemme nyt niin yksilöinä kuin yhteisönä kenties kipeämmin kuin koskaan elämämme aikana. Toivo mahdollistaa sisäisen muutoksen synnyttäen unelmia ja näkyjä paremmasta huomisesta. Rohkeus vie muutoksen eteenpäin, puskee kohti todellisia tekoja, jolloin sisäinen muutos saa ulkoisen näkyvän muodon. Kumpaankin tarvitaan luottamusta, uskoa parempaan huomiseen.

Ihmeellisiä asioita tapahtuu, uusia alkuja syntyy, kun lähtee matkalle kohti tuntematonta, vaikka sitten kompastellen pimeässä ja hyväksyy väistämättömän epätietoisuuden uuden edessä. Se tarkoittaa myös suostumista kärsimykseen, kipuun, luopumiseen ja uhrauksiin, ristin tiehen, jonka vain rakkaus voi kääntää uudeksi huomiseksi, kirkkaaksi ylösnousemuksen aamuksi, joka avautuu pikku hiljaa, askel askeleelta.

Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi, kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.

Kaikki oikeat, pysyvät muutokset alkavat pienestä kuin huomaamatta. Siksi oikea suunta on niin tärkeää. Siksi kysyn: Mihin katsot? Mihin turvaat? Toimitko pelosta vai luottamuksesta käsin? Näiden kysymysten äärelle olen oman elämäni myllerryksessä pysähtynyt usein epätoivoisena, yksinäisenä ja ilman suuntaa. Silloin on lohduttanut ajatus Rakkauden katseesta, joka seuraa meitä jokaista olosuhteista riippumatta. Jälkikäteen huomaan, että jo ajatus tästä on johtanut oikeaan suuntaan.

Matkassani on vuosia kulkenut, mitä naismystikko Juliana Norwichlainen sanoi 1300-luvulla ruton riehuessa Euroopassa: -Kaikki kääntyy hyväksi, kaikki kääntyy hyväksi, kaikenlaiset asiat kääntyvät hyväksi.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kuva Sasin Tipchai Pixabaystä

Poikkeusolojen hidastama yksinäinen elämä on minulle vaikeaa – lapset opettavat läsnäoloa ja ilon löytymistä arjessa

Odotin tästä keväästä ihan toisenlaista. Erostani on jo kulunut pari vuotta ja asiat järjestyneet. Jättäessäni hyvästejä vanhalle vuodelle ja kävellessäni yöllä yksin kotiin rakettien paukkuessa tuntui, että vihdoin olisi toisenlaisen elämän aika. Uudenvuodenlupaukseni mukaisesti olin buukannut keväälle useampia keikkoja, teatterinäytöksiä, reissuja ja näyttelyitä, joita odotin kovasti. Nyt kaikki on peruttu.

Samalla kun järjestelen muuton jäljiltä jääneitä komeroitani siivoan mieltäni. Availen laatikoita, joita ei ole avattu vuosiin. Katson kohti sitä, mitä en ole pystynyt kohtaamaan. Elän läpi päiviä, joissa en ole ollut läsnä. Ja joudun tekemään sen yksin.

Enkä tahdo kestää tätä. En tätä yksinoloa, en pieniä ympyröitä, enkä jatkuvaa kotona oloa, joka on kaiken lisäksi täynnä kaikenlaisia lähinnä koneella suoritettavia vaatimuksia. Työstäni on hävinnyt kohtaamisten ja vuorovaikutuksen tuoma ilo. Keväästä, josta odotin kaunista ja keveää, onkin tulossa hidas, raskas ja monin tavoin riipaiseva.

Kaiken lisäksi eristäytyminen pakottaa käymään elämäni läpi vielä kerran, kohtaamaan mieleni syövereihin painetut kipeät hetket, katsomaan syvälle ja lähelle ilman pakopaikkaa. Samalla kun järjestelen muuton jäljiltä jääneitä komeroitani siivoan mieltäni. Availen laatikoita, joita ei ole avattu vuosiin. Katson kohti sitä, mitä en ole pystynyt kohtaamaan. Elän läpi päiviä, joissa en ole ollut läsnä. Ja joudun tekemään sen yksin. En tiedä olenko ikinä kaivannut näin paljon, että joku toinen aikuinen hengittäisi tätä samaa ilmaa.

Ihailen lasten joustavuutta ja taitavaa toimintaa. Ei ole ihme, että kerran Hän sanoi: “Lasten kaltaisten on taivasten valtakunta.” Muutamassa päivässä etäkoululaisina he löysivät toisistaan vanhan tutun leikkikaverin, joka oli jo unohtunut omien kavereiden ja harrastusten alle. Herkkuhetki, pizza-ilta tai yhteinen ulkolenkki ilahduttavat. Minun mieleni ei ole yhtä joustava. Minä huokailen ja valitan, vaikka oikeasti kaikki hyvin ja se mikä ei ole kääntyy vielä hyväksi. Tiedän, että selviän tästä.

Vai kaipaanko vain jotain erityistä ihmistä elämääni? Ehkä vaikeinta on kohdata tämä tyhjän tilan synnyttämä ikävä, jolle en voi juuri nyt tehdä mitään. Voin vain kuunnella, mitä sanottavaa sillä on.

Mielessäni ovat pyörineet näinä vaikeina viikkoina autuaaksijulistukset. Ensimmäisessä sanotaan: “Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Huomaan opettelevani taas kerran näitä samoja asioita, joissa lapseni ovat parhaita opettajiani. Ilon löytymistä hetkestä, läsnäoloa ja hyvän huomaamista. Elämän hyväksymistä sellaisena, kuin se annetaan.

Olen kaukana hengen köyhyydestä, sillä olen saanut niin paljon. Siksi juuri tämä elämän köyhtyminen, yksinkertaistuminen tekee niin kipeää. En ole valmis luopumaan. En edes muutamaksi viikoksi, mutta vaihtoehtoja ei ole. Kaipaan ihmisiä ja toimintaa elämääni. Vai kaipaanko vain jotain erityistä ihmistä elämääni? Ehkä vaikeinta on kohdata tämä tyhjän tilan synnyttämä ikävä, jolle en voi juuri nyt tehdä mitään. Voin vain kuunnella, mitä sanottavaa sillä on. Luottaa, että se johtaa hyvään, kun en enää saa torpattua sitä sisälleni.

Mikä olisikaan parempi aika kulkea tätä polkua, kuin hiljainen viikko. Sillä kaikki elämässä tärkeä kulkee pääsiäisen salaisuuden läpi niinkuin Taizén perustaja veli Roger on jossain sanonut. Ja vaikka tämä odotusta täynnä oleva surullinen lauantai tuntuu nyt loppumattoman pitkältä, eikä sunnuntaista ole kenellekään tietoa, niin elämä tulee voittamaan ja pimeys väistymään, vaikka en tiedä miten ja milloin. Minulle tämä hiljainen viikko on tuskallisen hiljainen, mutta olkoon se sinulle täynnä luottamusta millaisissa maisemissa sitä kuljetkaan.

Toivovaisin terkuin, Annele

Kuva Pexels Pixabaystä

Miten kohdata oma ja toisten varjo särkyneessä maailmassa?

Taannoin eräässä porukassa mietimme voiko Woody Allenin leffoja vielä katsoa. Jonkun mielestä tyyppi oli niin kauhea, että hän ei halunnut kuullakaan mitään niihin liittyvää. Ei uusista, eikä vanhoista leffoista. Kysymys nousi taas ajankohtaiseksi, kun aivan muutamia viikkoja sitten sain tietää, että kehitysvammaisten Arkki-yhteisön perustajan, jo edesmenneen Jean Vanierin toiminnasta on käynnistetty tutkinta. Hänen väitetään hyväksikäyttäneen useita naisia, joiden kanssa hänellä oli läheinen sielunhoitosuhde.

Miten sama ihminen, joka on kirjoittanut niin puhuttelevasti ihmisen arvosta, on voinut valta-asemaansa hyväksikäyttäen satuttaa toisia ihmisiä? 

Huomaan olevani asiasta paitsi ahdistunut ja surullinen, niin hämmentynyt. En tiedä, mitä ajatella hänestä. Erityisesti hänen kirjansa Murrettu ruumis on ollut minulle tärkeä ja tuntuu kuin tämä tapaus heittäisi varjon kaikkien niiden kauniiden sanojen ylle. Voiko kirjaa enää edes lukea? Onko sanoilla enää merkitystä? Miten sama ihminen, joka on kirjoittanut niin puhuttelevasti ihmisen arvosta, on voinut valta-asemaansa hyväksikäyttäen satuttaa toisia ihmisiä?

Samaan aikaan tiedostan, että tämä on juuri se todellisuus, jossa elämämme. Särkynyt maailma, jossa valo ja varjo ovat yhtä aikaa totta, toisiinsa kietoutuneena. Jokaisessa meissä. Mahdollisuus hyvään ja mahdollisuus pahaan joka hetkessä läsnä. 

Sillä tuhoavaksi varjo muuttuu niillä, jotka sen kieltävät ja joilta sen kiellämme. Ihailemme heitä, sillä janoamme eheyttä rikkinäisyyden keskelle.

Varjo on kestettävä, jos elää valossa. Sillä jokaisella, joka on näkyvä se on. Näkymättömyydestä valoon astuva, rajansa löytävä joutuukin kamppailuun: Miten kohdata, miten kestää oma varjonsa? Miten kantaa vastuu siitä? Tämä on tärkeää, niin tärkeää. Sillä tuhoavaksi varjo muuttuu niillä, jotka sen kieltävät ja joilta sen kiellämme. Ihailemme heitä, sillä janoamme eheyttä rikkinäisyyden keskelle. Helposti myös annamme heille liikaa valtaa, koska emme halua uskoa heidän kykenevän pahaan.

Eroni ensimmäisestä poikaystävästä nuorena aikuisena musersi minut. Isä halusi auttaa ja tarjoutui maksamaan käyntejä psykologin luona juttelemassa. Eräällä yhteisellä automatkallamme tunnelma tiivistyi isän sanoessa surullisena: – Me ei olla osattu äidin kanssa antaa sulle oikeanlaisia eväitä tähän. Tuntui sydäntäsärkevältä, kun en pystynyt sanomaan ei se haittaa tai tää on ihan ok. En pystynyt edes sanomaan, että mä selviän kyllä. En oikeasti tiennyt eron laukaiseman masennukseni pimeydessä miten sellaisesta selvitään. 

Isä kohtasi varjonsa, kantoi ristinsä. Kadotti elämänsä, jotta minä sain armon. Siinä tilanteessa kylvettiin siemenet, jotka kantavat hedelmää nyt.

Nyt ajattelen, että isä oli aivan mahdottoman vahva ja turvallinen. Hän sanoi ääneen sen mikä oli totta ja antoi minulle kovaa maata jalkojeni alle. Siinä kohtaa minulla ei ollut keinoja ja tarvitsin apua niiden löytämiseen. Eikä se ollut minun syytä, heikkouttani tai huonouttani. Isä kohtasi varjonsa, kantoi ristinsä. Kadotti elämänsä, jotta minä sain armon. Siinä tilanteessa kylvettiin siemenet, jotka kantavat hedelmää nyt, kun yritän tarjota omille lapsilleni syliä ja turvaa myös itselleni uudessa ja vaikeassa tilanteessa.

Yksi kestoaiheista, joista isä halusi kanssani keskustella viimeisinä vuosinaan ennen siirtymistä ajasta ikuisuuteen oli juuri tämä: oman ristin kantaminen. Muistan hyvin, miten ristiriitaisesti otin sen vastaan. Rakastin keskusteluja isän kanssa, joita olin käynyt hänen kanssaan lapsesta asti. Mutta siinä kohtaan kolmekymppisenä oman elämän rakentamisen kynnyksellä aihe tuntui kaukaiselta, raskaaltakin. Yritin kärsivällisesti kuunnella, vaikka mieleni vaelteli valoisimmilla teillä.

Isä sanoi painokkaasti, että jokaisella meillä on ristimme. Se on kohdattava ja kannettava, jos aikoo elää läsnäolossa, kosketuksessa iäisyyteen. Totuudessa. Isä tähdensi myös, että valossa raskaskin risti on hyvä kantaa, omille harteille sopiva. Miten totta hän puhuikaan. Sanoja, jotka ammensi ikuisuudesta.

“Jeesus sanoi opetuslapsille: – Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua. Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni kadottaa, on sen löytävä.” Matt. 16:24

Toivovaisin terkuin, Annele

Kuva James Chan Pixabaystä

Varjele sydäntäsi, elämäsi lähdettä – erossa haavoittunut sydän toipuu ajan kanssa

Hidasta elämää – bloggari ja kirjailija, ihana Susanna Erätuli avasi sydämen merkitystä pisara-ohjelmassa muutama päivä sitten. Hänen viisaat sanansa avasivat jotain ja jäin pohtimaan tämän tutun sananlaskun merkitystä minulle nyt. Ohjelma löytyy areenasta ja kannattaa ehdottomasti katsoa. 

“Ennen muuta varjele sitä, mikä on sydämessäsi – siellä on koko elämäsi lähde.” Snl 4:23

Erossa sydän menee haavoille ja niitä haavoja sitten hoidetaan ja lääkitään eri tavoin. Toinen etsii epätoivoisesti syliä, kun taas toinen nuolee haavansa yksinäisyyden muurien suojassa. Niin tai näin, mutta erossa sydän menee kiinni. Virtaus lakkaa, kun sydän jäätyy. Luottamus elämään horjuu, sillä erossa jotain syvää menee aina rikki.

Susanna kuvaa ihan älyttömän hienosti, miten sydän on tarkoitettu tuntemaan. Ottamaan vastaan niin ilon, kuin surunkin, täyttymyksen ja kaipauksen. Niin kuin lapsi ottaa vastaan hyväilyt ja haavat. Olen jo pitkään ajatellut, että elämässä on kyse itsensä antamisesta. Omien vahvuuksien, taitojen ja lahjojen käyttöönotosta ja siten yhteisen, kauniimman maailman rakentamisesta. Rohkeudesta ottaa oman paikkansa. Uskollisuudesta omalle tehtävälle. 

Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin.

Omaa sydäntään on myös lupa varjella. Jos annan elämäni lähteen kenen tahansa tallottavaksi, niin se ehtyy ja kuivuu. Eikä silloin virtaa enää mikään. Nykyään ajattelen, että omaa sydäntään on jopa velvollisuus puolustaa, varjella pahalta. Samaan tapaan kuin lentokoneen turvaohjeissa neuvotaan hätätilanteessa pukemaan happinaamari ensin itselle ja sitten vasta lapselle. 

Sillä vasta silloin, kun on lupa puolustautua, on turvassa. Vain turvasta käsin voi antaa itsensä kokonaisena. Olla näkyvä. Haavoittuvaisenakin. Keskeneräisenä. Aitona. Yksinkertaisesti sellaisena kuin on. 

Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa.

Ero oli paljon rankempi matka, kuin mitä ikinä pystyin kuvittelemaan. Siltikin, vaikka meidän ero oli hidas ja lempeä. Aikaakin siitä on jo. Kutsu kasvuun, uuteen on niin voimakas. Tuntuu kuin jokainen vaihe haastaisi minua. Nyt osaan jo kyyneleidenkin keskellä iloita haavoistani. Ne kertovat, että osaan rakastaa, pystyn vielä tuntemaan. Ikävä kertoo sydämestä, joka on sittenkin elossa. Sydän, joka tuntee syvästi kivun, tunnistaa myös lämmön. Se on sydän, joka avautuu rakkaudelle, kun on sen aika. 

Siispä haavoittunut sydän älä pelkää, vaan anna haavasi rauhassa muuttua uuden elämän lähteeksi. Sillä kärsimyksestä nousee uusi elämä sille, joka voittaa. Sinä, joka olet valinnut avoimuuden, tuntenut ja lähtenyt liikkeelle, olet jo voittanut. Siitäkin huolimatta vaikka olisit juuri nyt hirvittävän kivun keskellä. Sillä me olemme täällä antaaksemme itsemme. 

Siksi on niin tärkeää kuulla aina välillä tämä: Sinun puolestasi ja sinun kanssasi. Annettu, vuodatettu, kärsitty. Ylihuomenna, tuhkakeskiviikkona, menen iltakirkkoon ja otsaani piirretään tuhkasta risti parannuksen merkkinä. Kumartuessani katumukseen tahdon kasvaa itseni antamisessa. Oppia avaamaan sydäntäni. Antaa elämäni käyttöön, kokonaisena. 

Toivovaisin terkuin,  

Annele

Julkaistu Rakkauden Roihu -blogissa 24.2.2020